Lapsuudessani itsensä viihdyttämiseen ei ollut radion – kansakouluiästä alkaen levysoittimen - lisäksi tekniikkaa tarjolla. Niinpä todellisuuden pakoon luonteva, aina saatavilla oleva käyttöliittymä oli kirja. Televisio lapsuudenkotiini tuli vasta kun olin jo muuttanut sieltä pois. Aloitin jatkuvan lukemisen heti kun lukutaitoni antoi myötä, muistikuvieni mukaan hieman ennen kansakoulun ensimmäistä luokkaa. Satukirjoja lapsuudenkodissani oli vain muutama, mutta jostain syystä meillä suosittiin sarjakuvia.
Vanhempani olivat lukuihmisiä, niinpä kodin kirjasto oli ainakin määrällisesti runsas. Lukemisiani kotikirjastosta ei kukaan kontrolloinut tai seurannut ja kun lähikirjaston kirjanhoitajan luvalla sain lainatakin aikuisten puolelta, tulin lapsena ja nuorena lukeneeksi metreittäin kirjoja, joista en ymmärtänyt yhtään mitään – en edes ymmärtänyt etten ymmärtänyt.
Olen aina lukenut kirjan kirjan perään sen enempää päättynyttä kirjaa pohtimatta. Sitä mukaa kun todellisuuden pakoon ja yksinäisyyden torjuntaan alkoi olla saatavilla myös elokuvia, teatteria, konsertteja ja taidenäyttelyjä, kävin – ja käyn - niissä samaan ahmintatyyliin kuin luen kirjoja. Ne ovat toki jättäneet jälkensä ajatuksiini, arvoihini, mielikuviini ja todellisuuskuvaani. Mutta vain todella harvoista muistan mitään varsinaisia faktoja, kuten vaikkapa kenen kirjailijan/taiteilijan teos mielessäni pyörii, saati sitten teoksen nimen. Kokemani taideluomat ovat minussa elämysmuistoina, jotka sitten luovat aivoissani ja ajatuksissani monenlaisia kytköksiä ja takautumia, kerrostuvat ja pulpahtelevat esiin mielikuvina, tunnelmina, mielenyhtyminä, mutta valitettavan harvoin niin yksilöityinä, että voisin sujuvasti käyttää niitä keskusteluissa ja mielipiteiden vaihdoissa.
Olen yhä useammin kiusaantuneena kärvistellyt keskustelutilanteissa, joissa mieleen on noussut juuri sopiva luettu tai koettu juttu, sitaatti, viittaus tai mikä tahansa juuri käynnissä olevaan keskusteluun oivasti sopiva ja sitä laajentava kommentti. Mutta mutta, kun ”se on tässä ihan juuri kielen päällä, siis juuri se muistattehan, sellainen isotukkainen taiteilija, siis se joka käyttää aina isoa sivellintä, eikö nyt kenellekään tule mieleen…?” Tai ”se joka kirjoitti sen synkän talvitarinan, mikä se nyt taas olikaan, siinähän juuri oli tämä yksi tilanne …” Tällä välin muut keskustelijat ovat jo edenneet uusiin sfääreihin saaden minut pohdiskelemaan, kuinka tylsä tyyppi olenkaan ihmisten seurassa.
Ryhdyn nyt kirjaamaan lukemaani, näkemääni ja kokemaani mahdollisimman faktapohjaisesti ja lisäämällä ehkä jotain taideluoman herättämiä tuntoja ja muistumia johonkin jo koettuun. Jospa niistä näin jää mieleen konkreettisimpia tietoja.
